Tänään olen 70-vuotias eläkeläinen Suomessa ja saan jakaa päivän samanikäisen puolisoni kanssa. Elämänvaihe työelämästä eläkkeelle on lähimenneisyydessä runsaan vuoden takana vuoden 2021 lopussa. Työelämäni kesti yli 45 vuotta. Tuossa ajassa Suomi kasvoi köyhästä sotakorvauksia maksaneesta maasta Pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi. Olen etuoikeutettu, mutta en koe sitä valmiiksi annettuna, vaan sukupolvien työn kautta siinä pienenä osana mukana olleena. Se on yhteisin ponnistuksin ja poliittisen yksituumaisuuden myötä toteutunut.
Juuri kun synnyin vuonna 1953 maaliskuun alussa, oli Suomi maksanut sotakorvaukset Neuvostoliitolle. Viimeinen sotakorvausjuna kulki Vainikkalasta Neuvostoliittoon syyskuussa 1952. Asuimme pientilalla, isäni oli sotaveteraani. Kotimme oli köyhä, mutta henkinen elämä perheessä oli turvallista, ja onnelliset lapsuusmuistot kantavat edelleen. Kasvoimme pienestä työn ääreen, ei pakottamalla, vaan mukana kulkien sen minkä jaksoimme veljeni Raimon kanssa.
Suomalainen sosiaaliturva kehittyi kunnolla vasta 1970-luvulla. Työ tai koulunkäynti olivat elämässä selviämiseen välttämättömät. Maaseudun murros 1960-luvulla ”ajoi” sen ajan nuoret kaikenlaiseen työhön, ja tällöin myös siirtolaisuus Ruotsiin oli Pohjois-Suomessa meidänkin kylissämme voimakasta. Jostakin oli löydettävä elämisen mahdollisuus.
Itse tein pitkän opiskelukierroksen vuoden Turun yliopiston vaiheen kautta Oulun
yliopistoon. Onneksi tuohon aikaan jo valtio takasi opintolainan, jolla selvisin talvet ja
väliajat kesäisin, ja joulun aikoina tein erilaisia tulevaan ammattiini liittyviä ”hanttihommia”.
Pitkä työura ja onneksi hyvänä säilynyt terveys ovat tuoneet mukanaan iloa, mutta myös painetta onnistumisesta ja välillä surua menetyksistä. Olen saanut olla palveluammatissa
lääkärinä kohdaten ihmisiä erilaisissa apua tarvitsevissa elämäntilanteissa, joita sairaudet
tuovat meille kiusaksi. Kun apua on voinut tarjota, se on tuonut hyvän mielen ja sillä olen
jaksanut, ja ihmiset ovat jaksaneet kannustaa huolimatta avun tarpeestaan.
Työelämässä pitkään olleena voi sanoa, että kun mistä hyvänsä työstä löytää itselle positiivisen ja kannustavan asian, työtä tehden jaksaa pitkään. Puhutaan hienosti työelämän kannustimista. Nykytyö on käynyt yhä vauhdikkaammaksi, ja sen kokemuksen olen voinut viimeisinä vuosina jakaa. Työn kehittämisestä on puhuttu paljon. Työn kehittäminen on kaunis sana, mutta siinä olen kokenut välillä tunteen, että se on kohdistunut yksilön tekemisen parantamiseen siten, että työn tahti on käynyt kiivaammaksi. Joku on tästä sanonut, että on otettu löysät pois.
Tulevaisuudessa työn soisi eri muodoissaan kehittyvän työssä olevien ihmisten yksilöllisten taitojen ja jaksamisen huomioon ottamisen suuntaan. Tämä etenkin siitä syystä, että suomalainen työväki ikääntyy ja tekijöiden määrä on rajallinen.
Kun jäin työstäni eläkkeelle, jäivät kohtaamani ihmiset muistoihin ja tämä on tuonut haikeutta elämääni. Työn jättäminen on aina henkisen työstämisen aihe mielelle, ennen kuin vapautuu syyllisyydestä saada olla vain omassa rauhassaan. Kun asian saa itselleen
selvitettyä, on meidän eläkkeelle siirtyneiden aika tarttua kiinni niihin mukaviin henkistä
tasapainoa ja kehon kuntoa ylläpitäviin tekemisiin, joista kukainenkin meistä on joskus
haaveillut ”sitten kun”. Uusi elämänvaihe, uudet haasteet.
Itselleni syntyi aivan vastustamaton intohimo lähteä hakemaan menneisyyttä. Kuljen isäni
suvun polkua taaksepäin, ja se on minun mielelleni kuin aarteiden maailma.
Risto Mäkelä, Alavieska
Terveyskeskuslääkäri, eläkeläinen