Olen toiminut Ylivieskan seurakunnan kirkkoherrana syksystä 2018. Kirkkoherrana minulla on kokonaisvastuu seurakunnan toiminnasta, henkilöstöstä, hallinnosta ja taloudesta yhdessä luottamushenkilöiden ja talousjohtajan kanssa. Kaupungin ja seurakunnan yhteistyö on vahvaa ja monipuolista. Ylivieskassa yhteinen voimanponnistus oli uuden kirkon rakentaminen pääsiäisenä 2016 palaneen tilalle. Keväällä 2021 saimmekin vihkiä Pyhän Kolminaisuuden kirkon käyttöön. 

Papin työt aloitin keväällä 1992 pappisvihkimyksen jälkeen Sievin seurakunnassa seurakuntapastorin viransijaisena. Vuonna 1995 sain Kalajoen seurakunnasta ensimmäisen oman viran ja muutimme perheinemme uudelle paikkakunnalle. Kalajoen seurakuntapastorin virasta lähdin 1997 Suomen Lähetysseuran palvelukseen.

Angolasta paluun jälkeen vuonna 2003 sain toistamiseen seurakuntapastorin viran Kalajoen seurakunnasta. Vuonna 2007 siirryin Kalajoen kappalaisen virkaan ja siitä syksyllä 2010 Alavieskan kirkkoherraksi. Ennen Ylivieskan kirkkoherran virkaa toimin vielä Oulaisten seurakunnan kirkkoherran viransijaisena 2017-2018. Viime syksynä 2022 ja vuoden alussa 2023 sain uutta näkökulmaa työhöni hiippakunnan ytimessä, Oulun tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherran viransijaisena.

Olen saanut olla monissa keskeisissä tehtävissä kirkon hallinnossa. Olin Oulun hiippakunnan kirkolliskokousedustajana kaudella 2012–2016 ja samalla kirkolliskokouksen hallintovaliokunnan jäsenenä. Samaan aikaan olin myös kirkkohallituksen täysistunnon jäsen.

Oman ammattikuntani keskuudessa toimin 2011–2018 Suomen kirkon pappisliiton puheenjohtajana. Tehtävässä olin ensimmäinen nainen liiton 93-vuotisen historian aikana. Vuosina 2012–2018 olin myös Kirkon akateemiset AKIn puheenjohtaja. 

Luottamustehtävieni kautta olen saanut osallistua moniin kansainvälisiin seminaareihin, kokouksiin ja tapaamisiin. Eri kirkkojen piispojen, Luterilaisen maailmanliiton edustajien ja eri maiden papiston edustajien kohtaamiset ovat olleet merkittäviä ja arvokkaita hetkiä. 

Olin ehdolla vuosien 2011 sekä 2015 eduskuntavaaleissa. Jälkimmäisissä läpipääsemiseni oli hyvin lähellä, ja vuonna 2018 nousinkin eduskuntaan europarlamenttiin siirtyneen Mirja Vehkaperän tilalle. Aikani Arkadianmäellä jäi tuolloin lyhyeksi, kun tulin valituksi Ylivieskan kirkkoherraksi ja luovuin kansanedustajan tehtävästä lupaukseni mukaisesti.

Vuoden 2023 eduskuntavaaliehdokkaaksi nousin lyhyellä varoitusajalla. Minulla on kuitenkin jo kokemusta vaalikampanjasta, hyvä tiimi ja perheen vankka tuki.

Perheemme työskenteli vuosina 1999-2003 Angolassa. Toimin Angolan ev. lut. kirkon palveluksessa Shangalala Instituutissa teologisten aineiden opettajana. Instituutti kouluttaa kirkolle työntekijöitä, lähinnä pappeja ja evankelistoja. Puolisoni Juha toimi Suomen ulkoministeriön ja Luterilaisen maailmanliiton rahoittamien elintarvikehankkeiden koordinoijana. Angola on entinen Portugalin siirtomaa ja pääasiallisena työkielenämme oli maan virallinen kieli portugali. Jossain määrin yritimme tulla toimeen myös paikallisella kwanjaman kielellä.  

Angola oli vuoteen 2002 asti sisällissotaa käyvä maa. Osapuolina oli hallitusvaltaa käyttävä MPLA ja laajoja maaseutualueita hallitseva UNITA. Kotimme ei ollut varsinaisella sotatoimialueella, mutta sota oli kuitenkin läsnä arjessa. UNITAn sissi-iskujen ja räjähtämättömien tienvarsimiinojen vaara oli tiedostettava. Pitkästä sodasta johtuen maan infrastruktuuri ei ollut kehittynyt. Shangalala ei ollut sähkö-, vesi-, TV-, radio- eikä internetverkkojen piirissä. Postin, pankin ja kaupan palvelut haimme runsaan 100 kilometrin päästä naapurimaasta Namibiasta. Kerran kuukaudessa teimme sinne ostosmatkan ja hankimme noin kuukauden ruoat ja muun tarvittavan.

Sota näkyi surullisella tavalla myös paikallisessa elämässä. Muun muassa lapsikuolleisuudella, odotettavissa olevalla eliniällä, lukutaidolla, korruptiolla ja bruttokansantuotteella mitattuna Angola oli maailman noin 200 itsenäisestä maasta viimeisimpiä. AIDSia Angolassa sen sijaan oli monia muita Afrikan maita vähemmän. Sota rajoitti ihmisten liikkumista suojellen samalla taudin leviämiseltä.

Vaikka olosuhteet monessa mielessä olivat vaikeita, arki oli kuitenkin hyvin samanlaista kuin Suomessa. Työ, lasten koulu ja kotityöt täyttivät arkirutiineja. Erilaista oli kuitenkin yhteisöllisyys, joka afrikkalaisessa kulttuurissa on paljon suomalaista kulttuuria vahvempaa. Voisimmekin täällä Suomessa ottaa mallia afrikkalaisesta välittämisen kulttuurista. Siellä naapurin, työtoverin ja kyläläisen huomaaminen ja kuunteleminen on yhteiskuntaa kantava voima. Ihmiselle on aina aikaa.

Papin työssä työn ja vapaan erottaminen ei ole ihan yksinkertaista. Työt ovat mukana myös kotona. Aika usein vietän lauantai-iltaa saarnan äärellä. Juhla-ajat ovat työn sesonkia.

Nautin olla keittiössä. Arvostamme perheen yhteisiä ruoka-aikoja. Arkenakin jaamme puolisoni kanssa ruokapöydässä päivän kuulumiset, ja aikuisten lasten tullessa kylään syömme pidemmän kaavan mukaan. Tykkään, että kotona ja keittiössä on siistiä – vaikken olekaan siivousintoilija. 

Joensuussa syntyneenä sieluni lepää kesämökillä Kiteen Pyhäjärven rannalla tai isäni lapsuudenkodissa Kuusjärvellä. Tykkään kuntoliikunnasta hiihtäen, kävellen, hölkäten, pyöräillen ja suunnistaen.

Lomalla irtaudun arjesta nopeimmin, jos on mahdollisuus vaihtaa maisemaa. Juhan kanssa suosimme lyhyitä viikonloppulomia Suomessa esimerkiksi teatterin ja hyvän ruoan merkeissä. Vuosien varrella olen käynyt reilussa 40 eri maassa.