Keskustalaisuus nojaa vahvasti alkiolaiseen ideologiaan. Puolueen perustajiin kuulunut Santeri Alkio oli taitava hahmottamaan suuria kokonaisuuksia ja poimimaan erilaisten poliittisten suuntausten virrasta omaa ajatteluaan rakentavia elementtejä. Alkiolaisuudessa on keskeistä ihmisyyden ja sivistyksen kehittämisen tarve – ne tuli asettaa kaiken yhteiskunnallisen toiminnan perustaksi.
Keskustan alkiolaisuutta voi hyvin kuvata humuksen ja humanismin liitoksi. Santeri Alkio korosti hajautetun yhteiskuntarakenteen merkitystä paitsi ruokaturvan myös omistamisen ja ympäristön näkökulmasta. Hän näki maanviljelijän ”Jumalan puutarhurina” jatkamassa tämän luomistyötä. Edistys tarkoitti toki peltojen raivausta ja soiden kuivattamista mutta samalla kestävää, ylisukupolvista elämäntapaa, viljelyä ja varjelua.
Alkion ajattelua ovat puolueessa kannatelleet osaltaan vahvat puheenjohtajat, kuten V.J. Sukselainen ja erityisesti Johannes Virolainen. Jälkimmäistä voi hyvällä omallatunnolla kutsua Suomen ensimmäiseksi merkittäväksi vihreäksi poliitikoksi. Virolaisen keskustapuolue toteutti 1960-luvun lopulta alkaen mittavia vesistöjen puhdistusjärjestelyjä ja perusti satojen tuhansien hehtaarien edestä kansallispuistoja ja erilaisia suojelualueita.
Keskustalaisen vihreyden läpimurto oli kuitenkin keskustanuorten 1968 aloittama vihreä aalto, joka varsin nopeasti levisi koko puolueen hyväksymäksi luonto- ja luonnonvarapolitiikaksi. Sen eräänlainen huipentuma koettiin Turun puoluekokouksessa, jossa keskusta korostaessaan hajautetun, uusiutuvan energian tarvetta teki ensimmäisenä suomalaisena merkittävänä puolueena ydinvoimakielteisen päätöksen. 1980-luvulla tämä linja laimistui, mutta luonnonvaravihreys säilyi vankkana.
2020-luvun keskustelussa keskusta on tarpeettomasti käpertynyt ympäristökysymyksissä puolustamaan lähinnä omistajuuden etua, mikä sinällään on keskeinen osa keskustalaista ympäristöpolitiikkaa. Emme ole kyenneet määrittämään itsellemme samanlaista tehtävää ja johtavaa roolia, johon 1970- ja 1980-luvulla pystyimme. Tämä on kummallista, sillä erityisesti uusiutuvien energiamuotojen esiinmarssi tässä laajuudessa koko Suomen alueella on pitkälti keskustalaisen pitkäjänteisyyden ansiota.
Keskustan on tultava itse maalaamastaan nurkasta ulos ja otettava jälleen näkyvä rooli ympäristö- ja luonnonvarakysymysten edistämisessä. Vihreys ei ole meille kirosana vaan olennainen osa identiteettiämme ja ideologiaamme. Toki määrittelemme suojelupolitiikan huomattavan eri painotuksin kuin urbaaniin luonnon ihailuun keskittyvät ”uudet vihreät”. Keskustalaiset eivät ulkoista itseään luonnosta vaan tekevät sen kanssa töitä, ylisukupolvisia arvoja ja monipuolista kestävyyttä kunnioittaen.
Ympäristöpolitiikka ei ole syrjäytymässä, päinvastoin. Juuri nyt tarvitaan vahvaa ympäristöpainotusta ja johtavan politiikan roolia. Edustamme lähtökohtaisesti sellaista politiikkaa ja laajaa maaseutua, jotka molemmat ovat avainasemassa turvaamassa luonnon monimuotoisuutta, hillitsemässä ilmastonmuutosta ja samalla luomassa uutta vihreää siirtymää. Tälle asemalle ei todellakaan ole syytä jäädä ihmettelemään perussuomalaisten tavoin.
Ympäristöpolitiikka on lähtökohdiltaan kansallista mutta ulottuvuudeltaan kansainvälistä. Siksi en pidä suurena vääryytenä, että EU osaltaan toimii aktiivisesti ympäristöasioissa. Tässä työssä tarvitaan kuitenkin vahvaa osaamista ja argumentointia sekä kykyä hakea liittolaisia. Metsien rooli ympäristökeskustelussa on osin ylikorostunut, ja metsille asetetaan liikaa tehtäviä esimerkiksi kaupunkien ilmastopaineen hillitsijöinä. Eurooppalaisen metsä- ja ympäristöpolitiikan toimivuus ratkeaa suurelta osin Suomessa ja osin jo näissä eduskuntavaaleissa. Olemme merkittävä metsävaltio, jonka toisaalta on osattava näyttää suuntaa mutta samalla kyettävä sovittamaan yhteen talouden ja suojelun vaatimuksia. Siinä tehtävässä tarvitaan avaraa mieltä, yhteistyökykyä ja päättäväisyyttä.
Timo Kaunisto, Hämeenlinna
Toiminnanjohtaja, agronomi
