Suomalaisessa kulttuurissa nähdään yleisesti armoton työnteko perustavanlaatuisena hyveenä. Raskas työ taas ”oikeuttaa” nollaamaan työviikon kohtuullisen kovalla alkoholin käytöllä. Aktiivisesta rentoutumisesta huolimatta maanantaihin joutuu lähtemään kaikkea muuta kuin rentoutuneena. Puoliso nalkuttaa, lapset oirehtivat, perhe hajoaa ja kortti käryää. Perhe on yleensä kärsinyt kulisseissa jo noin kymmenen vuotta siinä vaiheessa, kun työpaikalla ensimmäisiä kertoja juomisesta huomautetaan. Läheiset kärsivät, mutta osallistuvat kulissin ylläpitämiseen. Sairauteen liittyy vahva kieltomekanismi – sairastunut saattaa pahantuulisena olla juomatta pitkiäkin aikoja osoittaakseen, ettei mitään ongelmaa ole. Leimatuksi tulemisen pelko liittyy myöhäiseen hoitoon hakeutumiseen ja johtaa yhtä aikaa ilmeneviin mielenterveyden ongelmiin, kuten masennukseen, paniikkihäiriöön ja kaksisuuntaiseen mielialahäiriööön – ja lopulta vakaviin sosiaalisiin ongelmiin.
Päihde- ja mielenterveys kulkevat siis usein käsi kädessä ja pelkästään päivystystä ruuhkauttavista potilaista 50 %:lla on jokin päihde- tai mielenterveyden häiriö. Lisäksi huomionarvoista on, että 50 %:lla psykiatrisista potilaista on päihdehäiriö ja 50 %:lla päihdepotilaista on psykiatrinen häiriö. Edellä oleva 50 %:n sääntö pohjautuu näyttöön, mutta väitän, että diagnosoimattomana jokin psykiatrinen häiriö on lähes jokaisella päihderiippuvaisella, ainakin masennus. Huomioitava fakta on myös se, että 25 % päivystyskäynneistä liittyy päihdeongelmaan jollakin tavalla ja että 20 % päivystyspotilaista on päihtyneitä. Kiistämätön totuus on myös, että joka neljäs lapsi elää perheessä, jossa vanhemmalla on mielenterveys- tai päihdeongelma.
Hoitotyön eettisyydestä puhuttaessa on näkökulma yleensä asiakaslähtöisyydessä. Päihdehoidossa asiakaslähtöisyys voi olla tappavaa. Hoitoon pääsyn vaikeus on vakava eettinen ongelma, joka tunnistetaan päihdetyötä eri tasoilla tekevien parissa. Seulontaa pitäisi merkittävästi lisätä esim. liitännäissairauksien, kuten verenpainetaudin, unettomuuden tai vamman takia hoitoon hakeutuvien osalta. Hoitokuilu on nykyisellään iso. Syitä siihen ovat potilaan oma leimautumisen pelko, kliinikoiden heikko koulutus ongelman tunnistamiseen sekä se, ettei muodollista seulontaprosessia käytetä. Päihtyneen ja aggressiivisen tai tajuttoman päivystyspotilaan diagnosointi saattaa olla haasteellista ja herättää hoitohenkilökunnassa vastenmielisyyttä ja jopa pelkoa. Hoitohenkilökunnan puolelta tilannetta hankaloittaa myös se, että päihteiden käytöstä ei useinkaan kerrota totuudenmukaisesti.
Lisäksi merkittävää on, ettei yleisesti ole tiedostettu vielä sitä, etteivät alkoholinkäyttöhäiriöt olekaan seurausta yksilön heikkoudesta tai moraalittomuudesta, vaan syntyvät monimutkaisten sosiaalisten, kulttuuristen ja biologisten vuorovaikutusmekanismien kautta. Viimeisten 35 vuoden aikana tehtyjen kaksos- ja adoptiotutkimusten mukaan perinnöllisyysarviot vaihtelevat 40–70 %:n välillä. Myös hoitohenkilökunnan keskuudessa vallitsevassa moralistisessa mallissa alkoholismia pidetään ns. itse aiheutettuna sairautena, eikä sen vuoksi nähdä velvollisuudeksi sitä hoitaa. Huomattava määrä sairauksista johtuu kuitenkin tupakoinnista, huolimattomuudesta, ylipainosta tai huonoista elintavoista. Väärä diagnoosi ja hoito voivat olla päihtyneelle hengenvaarallisia.
Asianmukainen jatkohoito olisi järjestettävä kaikille päihtyneenä päivystykseen joutuneille, muutoin päihdeongelma saa rauhassa jatkaa pahenemistaan ja johtaa toivottomaan yhteiskuntaa kuormittavaan kierteeseen. Kierteen voi katkaista kolmella tavalla: asianmukaisella hoidolla, uskoon tulolla tai ennenaikaisella kuolemalla. Tehokas hoitomalli on olemassa, mutta siihen ei Suomessa ole vielä merkittävästi havahduttu. Näyttöön perustuvan tutkimuksen mukaan pelkästään alkoholi aiheuttaa vuosittain noin miljardin euron haittakustannukset. Summa on kaksinkertainen verrattuna laittomien päihteiden aiheuttamiin kustannuksiin.
Hoitoonohjauksessa on tärkeää tehdä oikea diagnoosi. Asiantuntemuksen puute, kiire ja hoitohenkilöstön välttelevä asenne päivystyksessä saattaa johtaa pelkkien oireiden hoitamiseen. Tällöin taustalla oleva sairaus – päihderiippuvuus, jää huomiotta ja saa jatkaa taustalla rauhassa pahenemistaan. Eettisestä näkökulmasta viiveet kontrollikäynnissä, oikean diagnoosin tekemisessä, hoitoonohjauksessa ja oikeassa hoidossa ovat merkittäviä ja olemassa olevia ongelmia. Näihin ongelmiin on aktiivisesti puututtava, sillä yhteiskunnalle aiheutuvat taloudelliset ja yksilötasolla aiheutuvat inhimilliset kustannukset ja kärsimykset ovat huomattavat.
Eija on kampanjassaan nostanut esille toivon. Se on teema, joka kantaa. Liian monessa perheessä toivottomuus on osa arkea – nimenomaan jonkun läheisen päihteiden käytön seurauksesta. Toimiva hoitomalli on olemassa, se ei vain ole vielä kaikkien käden ulottuvilla, eikä saanut Suomessa ansaitsemaansa jalansijaa. Minnesotamallilla toteutettu päihdekuntoutus tuottaa merkittävää säästöä julkiselle sektorille ja vapauttaa perheet murheista, joita ei voi mitata rahalla. Jokainen, joka hoitolaitoksen kynnyksen yli kävelee, löytää toivon. Myös hänen läheisensä. Eettisestä näkökulmasta katsoen hoitoon pääsy on tämän päivän päihdehoitokentässä suurin kivi käännettäväksi.
Sanna Isola, Haapajärvi
Yrittäjä, MinneSarastus Oy