Se kuinka paljon oppivelvollisuusikäisten koulutukseen liittyvä keskustelu saa virtaa lähestyvistä vaaleista, on sivuseikka. Hyvä, että koulutus kiinnostaa ja niin kansalaisilla kuin kansanedustajaehdokkaillakin on mielipiteitä asiasta.
Moni muistaa 70-luvulta peruskouluun siirtymisen. Se tehtiin vaiheittain sekä maantieteellisesti että ikäluokkatasolla. Uudistus aloitettiin pohjoisesta, jossa oli vähemmän perinteikkäitä oppikouluja kuin etelän kaupungeissa. Oppikoulujen opettajissa ja muissa taustajoukoissa oli monia, joita koko ikäluokan kouluttaminen samassa koulussa ja samoin opillisin tavoittein epäilytti voimakkaasti.
Peruskoulua edeltävää aikaa luonnehditaan usein segregaation aikakaudeksi. Suomalainen koulutushistoria tuntee nimikkeitä tylsämielisten koulu, idioottiluokka ja sopeutumattomien ryhmät. Myös näkö- ja kuulovammaisille sekä eri tavalla fyysisesti vammaisille oli omat koulunsa. Erottelun ja erillisiin yksikköihin jakamisen haaste on rajan vetämisessä: kuka hyväksytään normaalisti kehittyvien kouluun, ja kenen pääsy sinne estetään. Rajan vetämisessä keskeinen käsite oli lapsen koulutettavuus. Koulun ajateltiin olevan koulutettavissa olevien yksilöiden oikeus.
Suomalaiseen lainsäädäntöön kuului pitkään erikoisuus, että kerran erityisopetukseen siirretty oppilas ei voinut enää palata yleisopetukseen. Jatko-opintoihin vaadittavaa päästökirjaa ei ollut mahdollista saada yleisopetuksen ulkopuolelta. Valitettavasti on myös todettava, että päätökset yleisopetuksen ulkopuolelle jäämisestä eivät olleet aina edes silloista päivänvaloa kestäviä, saati yhdenmukaisia koulujen ja kuntien välillä. Erityisopetukseen siirtämistä tai ainakin sillä pelottelua käytettiin kurinpitokeinona niin oppilaan kuin kodinkin suuntaan. Uhkailut eivät aina jääneet puheen tasolle. Oppilaita on siirretty pois yleisopetuksesta ilman oppimiseen liittyvää syytä. Syyksi on riittänyt esim. ”hankala oppilas” tai ”vastustaa”.
Mittavan ja perusteellisen ponnistuksen tuloksena maahamme saatiin peruskoulu, jonka kantavana ajatuksena on koulutuksen yhtenäisyys ja tasalaatuisuus. Sama opetussuunnitelma, tuntijako ja arviointiperusteet Hangosta Nuorgamiin mahdollistivatkin ihan toisenlaisen liikkuvuuden eli asuinpaikan valinnan kuin esim. Saksassa, jossa eroja osavaltioiden välillä on niin tuntijaossa, opetussuunnitelmassa, koulutuksen rahoituksessa kuin opettajakoulutuksessakin. Siinä missä meillä uskotaan tai pitkään uskottiin perusopetuksen tasalaatuisuuteen, Saksassa elää sitkeästi mielikuva, että koulujen välillä on tasoeroja.
Inkluusio on edellä kuvaamani segregaation eli erottelun vastakohta. Peruskoulun synnyttäminen ja kattava istuttaminen suomalaiseen yhteiskuntaan on ollut hyvin inklusiivinen toimenpide. Kaikille yhteinen koulu yksilön ominaisuuksista huolimatta ei kuitenkaan toteutunut täysin 70-luvun peruskoulu-uudistuksessa. 80-luvulle asti ylläpidetyt tasokurssit ja oppivelvollisuudesta vapauttaminen vammaisuuden perusteella osoittavat, että peruskoulu ei taannut kaikille yhtenäistä kouluttautumisen mahdollisuutta. Uudistus kuitenkin onnistui kunnallistamaan useat yksityiset koulut ja vakiinnuttamaan normatiivisten opetussuunnitelmien merkityksen. Valtioneuvoston vahvistama tuntijako (kuinka monta vuosiviikkotuntia kutakin oppiainetta opiskellaan ja millä luokka-asteella) ja opetushallituksen julkaisemat opetussuunnitelman perusteet raamittavat Suomessa annettavaa perusopetusta ja lukiokoulutusta kansallisesti hyvin yhtenäiseksi.
Miksi sitten julkista keskusteluamme leimaa inkluusioon suhtautuminen, jos kerran perusopetuksen raamit on säädelty tiukasti ja jo peruskoulu-uudistuksen idea oli kaikille yhteisen ja tasavertaisen koulutuksen luominen? Syitä on useita, ja puhujasta riippuen eri näkökulmat korostuvat. Yksi merkittävä silloista oppivelvollisuuskoulua eli perusopetusta muovannut tekijä oli vuoden 2010 perusopetuslain muutos, jonka jälkeen oppilasta ei ole siirretty erityisopetukseen. Lakimuutoksen jälkeen oppilas on voinut saada erityistä tukea myös osana yleisopetuksen ryhmää. Erityisen tuen tarve ja siihen vastaaminen ei enää edellytä erityiskoulussa tai -luokassa opiskelua. Oppimisen ja koulunkäynnin tukea annetaan nykyään varhaisessa vaiheessa ja osana yleisopetusta eli normaalissa perusopetuksen luokassa. Tuen tarve tulee havaita ja sitä tulee antaa oppilaalle heti, kun tarvetta ilmenee. Tuen antaminen on vuoden 2010 lakimuutoksen myötä velvoittavaa, ja jokaisella oppilaalla on oikeus saada tukea myös ilman diagnooseja tai hallinnollisia päätöksiä. Myös tuen tehokkuuteen, määrään ja muotoon perusopetuksen lakimuutos antoi selkeän raamin. Mitä suurempi oppilaan tuen tarve on, sitä suunnitellummin ja yhtenäisemmin koulun tulee tarjota tukea oppimiseen.
Erityiskoulujen määrä on vähentynyt huomattavasti kyseisen uudistuksen jälkeen. Lisäksi muutaman vuoden on ollut voimassa pykälä, jonka mukaan jokaisen oppilaan lähtökohtainen koulupaikka on lähikoulussa eli samassa koulussa, missä omat sisarukset ja naapuruston lapset käyvät koulua.
Suomessa elettiin pitkään ajatuksella, että lapsen tulevaisuuden kannalta on turvallista mennä mihin tahansa perusopetusta tarjoavaan kouluun. Nykyään uutiset ns. koulushoppailusta eli toimenpiteistä, joilla vanhemmat pyrkivät varmistamaan lapsensa pääsyn toivottuun kouluun, eivät koske enää pelkästään pääkaupunkiseutua. Koulushoppailu on ilmiö, jolle on monia syitä. Kansainvälistyvät suomalaiset ovat tottuneet kouluista ja koulujen eroista käytyyn keskusteluun ulkomaisten kontaktiensa kautta. Monet vanhemmat haluavat valinnallaan mahdollistaa ulkomaille muuton myös lastensa kouluiässä ja miettivät kielivalintoja eli koulussa annettavaa vieraan kielen opetusta pitkällä tähtäimellä. On myös vanhempia, jotka kyseenalaistavat suomalaiselle yhteiskunnalle tyypillisen viranomaisohjauksen ja haluavat käyttää omaa toimijuuttaan kouluvalinnassa. Koulushoppailu on mahdollista isoissa taajamissa, joissa on sekä yksityisiä kouluja että profiloituneita kunnallisia kouluja. Perinteisesti kunnallisissa kouluissa on eroa ns. normiopetukseen painotetun opetuksen perusteella. Painotettua opetusta annetaan mm. perusopetuksen musiikki-, kuvataide- ja liikuntaluokilla, joilla oppilaat opiskelevat kyseistä ainetta enemmän ja aineeseen perehtyneen opettajan johdolla.
Lukiokoulutukselle tyypilliset vertailut oppimistulosten perusteella eivät vielä ole arkipäiväistyneet perusopetuksessa, mutta listauksia paremmista ja huonommista kouluista on tarjolla mm. suomea toisena kielenä puhuvien oppilaiden osuuksien perusteella. Myös kouluterveyskyselyiden tuloksia on käytetty koulujen profiilien terävöittämiseen, tosin vielä aika vähäisesti. Mielestäni haasteellisinta kansalaisten oikeustajun ja demokratia-ajattelun kannalta on, jos kunnalliset koulutuksen järjestäjät eli kunnat tai kaupungit tavoittelevat tietoisesti alueiden erottumista toisistaan. Kaavoituspäätöksillä ja muilla linjauksilla voidaan vaikuttaa sosioekonomisesti korkeaprofiilisten alueiden rakentumiseen. Niille houkutellaan perheitä viestimällä suoraan ja välillisesti, esim. että tänne muuttamalla saatte lapsenne hyvään kouluun. Kyseisille alueille ei kaavoiteta esim. pieniä eikä kunnallisia vuokra-asuntoja.
Viime vuosien kehityksessä koulujen välisiä eroja on lisännyt niiden ylläpidosta vastaavien tahojen vaihtelevat taloudelliset resurssit. Osa kunnista, jotka ovat tyypillisimpiä koulutuksen järjestäjiä, on joutunut hyvinkin radikaalisti ohjaamaan opetuksen toteutumisen edellytyksiä esim. kouluverkkojärjestelyillä, ryhmäkokoon tai opettajien kesäajan palkkaan liittyvillä toimenpiteillä. Kaikille oppivelvollisille on aina kuitenkin löytynyt koulupaikka, olivat yksilön ominaisuudet tai erityisyydet millaisia tahansa. Siitä me suomalaiset voimme olla aidosti ylpeitä. Maassamme kaikilla lapsilla on nykyään oikeus käydä koulua.
Maarit Leskelä
Väitöskirjatutkija, Oulun yliopisto