Vapaaehtoistyö on kautta vuosikymmenien – etenkin maaseudulla – ollut voimissaan. Autettiin naapureita, esim. heinätyöt, perunnannostot ja ryskyllä puinnit olivat monellekin kesän ja syksyn kohokohtia. Palkkana talosta sai ruokaa ja hyvän mielen.
Tällainen yhteisöllisyys poiki muutakin kanssakäymistä harrastusten ja kylässä käynnin
muodossa. Ei tarvinnut kysyä, voiko tulla kylään. Mentiin kysymättä ja oltiin aina tervetulleita. Eikä monessakaan talossa ollut puhelinta, että olisi voinut kysyä, sopiiko tulla. Moni asia oli noina aikoina paremmin. Välitettiin naapureista ja muista kyläläisistä, touhuttiin yhdessä ja puhallettiin yhteen hiileen.
Ajat muuttuvat ja me sen mukana. Suuri osa väestöstä on muuttanut kaupunkeihin ja asutustaajamiin. Ihmisille on tullut kaikkea ”muuta mukavaa”, yhteisiin rientoihin kaikilla ei riitä aikaa eikä mielenkiintoa. Aikaisempien vuosikymmenien kaltaista talkooperinnettä monestakaan pitäjästä ei enää löydy. Nykyinen työikäinen sukupolvi on jo paljolti vieraantunut entisajan tavoista. Ei ehkä ole saatu mallia kotoa, eikä näin ollen pystytä näkemään, mitä kaikkea hyvää yhteisöllisyys tuo mukanaan.
Tuota kaikkea edellä mainittua ei toki voi yleistää, poikkeuksiakin on monilla paikkakunnilla. Urheiluseuratoiminta ja monien järjestöjen arvokas työ on korvaamaton apu yhteiskuntamme hyvinvoinnille. Näitä toimijoita onneksi vielä löytyy, mutta yleinen havainto on, että talkooväki ”ukkoutuu ja akkautuu” kovaa vauhtia. Nuorta väkeä on vaikea löytää tilalle.
Itse olen saanut kasvaa koko ikäni Pyhäjärvellä pienellä Lamminahon kylällä. Täällä talkookulttuuri on ollut aina voimissaan ja on sitä vielä nytkin 2020-luvulla! Sain tähän mallin kotoa ja kotikylältäni. Urheilukärpänen pääsi puraisemaan meikäläistä ja kylän muita poikia jo alakouluikäisenä. Ja siitä ”taudista” ei näköjään pääse irti – lieneekö tarvettakaan?
Monet nuoruuden ajan kavereistani ovat kulkeneet samat polut, ovat jaksaneet olla mukana vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Kansakoulun opettajamme iskostivat meihin kylän poikiin urheilun kautta yhdessä tekemisen nautinnon. Yhdessä voitettiin pelit ja yhdessä ne myös hävittiin. Yhdessä tehdään vieläkin kylän ja urheilun eteen kaikenlaista. Osa on matkan varrella jo väsynyt, mutta onneksi löytyy aina joku uusi tilalle. Esi-isiemme perinne kantaa!
Seuratoiminnassa on kaikille tilaa, on isompia ja pienempiä tehtäviä. Joku pystyy irrottamaan omasta arjestaan tunnin tai pari, joku taas voi olla mukana päivä- tai viikkotolkulla. Molemmissa tapauksissa panos on yhtä arvokas. Jos tarvitaan yhteisiin projekteihin taloudellista panosta, niin siinäkin pätee samanlainen ajatusmalli. Jokainen euro on yhtä arvokas. Joku antaa vähistään muutaman lantin, jollakin on varaa antaa enemmän. Tärkeintä, että se tulee sydämestä ja siitä saa hyvän mielen.
Tärkein palaute yhteisten asioiden hoidossa on, että muistaa KIITTÄÄ! Se ei paljon maksa. Olenkin mukaillut siitä oman sanonnan: ”Lamminahon Ahto on pieni ja köyhä kyläseura. Kiitos on vähintä, enempään ei pysty!” Negatiivisetkin palautteet voi kertoa rakentavasti ja opastaen. Näin toimien saadaan väki tulemaan uudelleenkin mukaan.
Elämän eri sektoreilla pätevät samat lainalaisuudet. Me tarvitsemme kaikkia, niin vapaaehtoistyössä, työelämässä kuin politiikassakin. Yksin ei täällä pitkään pötkitä. Vaikka asioista ollaan välillä eri mieltä, palaset kohdilleen sovitellen lopulta hyvä tulee!
Viedään valoisin ja Toivon mielin Suomea eteenpäin – yhdessä! Hyvää kevättä kaikille!
Kauko Tikkanen, Pyhäjärvi, Lamminahon kylä
Hiihtomanageri