Kirkoissa käytettävän vihkiryijyn historia on yhteydessä ryijyn historiaan. Suomalaisen ryijyn juuret ovat pohjoismaissa, vaikka itämäinen mattojen sidontatapa on hyvin samanlainen kuin ryijyn sidonta.
Pohjoisen kylmissä olosuhteissa oli luontevaa käyttää eläinten taljoja vaatteissa ja vuodevaatteissa sekä lämmikkeinä matkoilla reessä tai asunnon seinissä. Viikinkien tiedetään käyttäneen matkoillaan vaatteita, jotka oli ommeltu ryijypistoilla. On todettu, että merenkulussa villainen vaate on parempi kuin nahkainen. Suolainen vesi kovettaa nahan, mutta villa pysyy joustavana.
Aluksi peitteet ja vaatteet olivat luonnonvärillä. Mustaa, harmaata, millaisia lampaita alueella oli. Kun luonnonväreillä värjääminen yleistyi, alkoi tuotteisiin tulla erilaisia värejä. Värimaailma kehittyi edelleen, kun kemialliset värit tulivat käyttöön.
Tuotteiden teosta ja suunnittelusta vastasivat naiset ja suvuissa saattoi kehittyä suvulle ominaiset kuviot ja värit. Tavallista oli myös, että ryijyn tai peiton molemmille puolille ommeltiin nukat, jolloin lämpöarvo lisääntyi. Ryijypistoilla tehtyjä käsitöitä käytettiin myös linnoissa ja hoveissa. Sieltä ne levisivät varakkaisiin sukuihin ja sietä vähitellen myös tavallisin koteihin.
Kirkolliselle puolelle ryijy siirtyi morsiusryijyn nimellä. Avioliittoon vihkimiset tapahtuivat ennen kodeissa ja vähitellen morsiamen kapioihin alkoi kuulua myös morsiusryijy. Perheen tytär tai tyttären äiti valmistivat kapioihin kuuluvan morsiusryijyn, jota käytettiin vihkitilaisuudessa vihkiparin vihkialustana. Morsiusryijy annettiin tyttärelle mukaan ja siitä tuli avioparin peitto.
Taitavien naisten käsissä morsiusryijyt saivat kauniita kuviointeja ja värimaailma laajeni. Suvuille tuli myös morsiusryijyihin omia piirteitä, joiden pohjalta voitiin päätellä, miltä alueelta tai mistä suvusta morsiusryijyn tekijä tuli. Morsiusryijyperinne levisi Suomessa laajalle, mutta oli yleisempi länsi-Suomessa.
Kun kodeissa vihkiminen väheni ja muuttui kirkolliseksi vihkimiseksi, alettiin kirkoissa käyttää morsiusryijyä vihkitilaisuudessa. Edelleen morsiusryijy oli morsiamen kapioiden osa. Kapioiden teon vähentyessä myös morsiusryijyn teko väheni, jolloin eri yhteisöt ja yksityiset henkilöt alkoivat lahjoittaa kirkkoihin ryijyjä, jotka silloin saivat nimekseen vihkiryijy. Ryijy oli kirkon omaisuutta, mutta ei kuulunut sakraalivaatteisiin. Vihkiryijyllä ei ole kirkossa vastaavaa arvoa kuin kirkkotekstiileillä, joihin kuuluvat erilaiset alttariliinat ja messukasukat ym.
Vihkiryijyn käyttö kirkollisessa vihkimisessä yleistyi 1930 luvulla. Tätä ennen oli ryijy jo siirtynyt käyttöesineestä koriste- tai taide-esineeksi seinälle ja sen käyttötekstiilinä käyttäminen oli vähentynyt reki- ja venepeitoksi.
Ryijyjen käyttö sisustuksessa yleistyi 1900-luvulla, ja erityinen ryijyn sesonkikausi oli 1950-1970-luvulla. Tällöin myös tekstiilivärjäys yleistyi ja ryijyjen värimaailma laajeni.
Aluksi ryijyt olivat paikallisten naisten suunnittelemia, mutta 1879 perustettiin Suomen käsityön ystävät, jolloin ryijyihin tuli tekstiilitaiteilijoiden suunnittelemia ryijyjä. Myös Wetterhoffin-käsityökoululla on suuri vaikutus ryijykulttuurin kehittymiseen taiteeksi. Eri taiteilijoiden suunnittelemat ryijyt tulivat käsityön harrastajien käyttöön. Kotiin voitiin tilata ryijypaketti, joka sisälsi mallin ja langat, jolloin tekijälle jäi vain tekninen toteutus.
Seurakunnissakin vihkiryijyn käyttö yleistyi ja paikalliset yhteisöt, kotitalousnaiset, Martat ym. ryhmät lahjoittivat taiteilijoiden tekemien suunnitelmien mukaan toteutettuja ryijyjä seurakunnan käyttöön. Edelleen kuitenkin osa lahjoitettavista ryijyistä saattoi olla paikallisesti suunniteltuja. Seurakunnat saattoivat myös ostaa tai tilata taiteilijalta vihkiryijyn, jossa voitiin huomioida kirkon muiden tekstiilien värimaailma.
Ylivieskan kirkon tilanteessa seurakunta on tilannut samalta kirkkotekstiileihin erikoistuneelta taiteilijalta, Silja van der Meeriltä, sekä sakraalivaatteet, vihkiryijyn että kastepuun, jolloin koko tekstiilikattaus on yhtenäinen ajatukseltaan ja värimaailmaltaan. Vihkiryijyssä kuvastuvat liturgiset värit saman sävyisinä kuin sakraalitekstiileissä. Vihkiryijy kuvaa kahta karusta maasta nousevaa puuta, joiden rungot kietoutuvat toisiinsa. Nimekseen taideteos on saanut teosta hyvin kuvaavan nimen ”kasvan vierelläsi.”
Ylivieskan kirkon vihkiryijyn tekninen toteutus poikkeaa tekotavaltaan siinä, että ryijyn teko tapahtuu talkootyönä kirkon kerhohuoneessa. Talkooryhmä on ollut avoin kaikille halukkaille. Tällä alueella talkootyö on vahva perinne, ja alueellamme on myös laajaa käsityön harrastusta. Ryijyn tekopaikaksi on valittu kirkon kerhohuone kirkkosalin vieressä. Tila on keskeisellä paikalla, johon kenen tahansa on helppo tulla pistäytymään ja tutustumaan ryijyn tekoon. Tavoitteena on yhteisöllinen projekti, joka tekee tunnetuksi Ylivieskan uutta kirkkoa, madaltaa kirkon kynnystä ja antaa mahdollisuuden lahjoittaa oma panos yhteiseen hyvään. Ompelijoita onkin yhteensä 67. He ompelevat vuoroissa neljänä päivänä viikossa. Työssäkäyville halukkaille on iltavuoro. Ryijylangat on myös keritty talkoilla. Olen arvioinut, että ryijyn tekoon tullaan käyttämään noin 1000 talkootuntia. Ryijyssä on 60 000 nukkaa, joten ompelijoiden täytyy pistää 120 000 pistoa. Ryijyn oletettu valmistuminen on adventtina 2023.
Ompelijoissa on kaiken ikäisiä henkilöitä. Ompelijoiden ikä vaihtelee 30–92 ikävuoteen. Monille ryijyn ompelu tuo vaihtelua arkeen ja verestää vanhoja muistoja. Monille se on mahdollisuus oppia ryijyn tekoa ja siirtää perinnettä eteenpäin. Tavoitteena on kirkon yhteinen vihkiryijy. Projektista vastaavat Kati Autio, talkoopäällikkö ja Marjo Pylväs, kädentaitojen opettja ja tekninen vastaava.
Kati Autio, Ylivieska
Sosiaalityöntekijä, eläkeläinen