Elämme aikaa, joka koettelee ihmisten sietokykyä monin erilaisin tavoin. Koronasta alkanut kuormittava poikkeusaika on jatkunut Venäjän hyökkäyssodan johdosta. Ihmisten henkinen ja taloudellinen sietokyky on koetuksilla. Vielä vuosien, jopa vuosikymmenten, päästä havaitsemme näiden poikkeusaikojen vaikutuksia inhimillisessä elämässämme.
Suomalaisten kriisien sietokyky on hyvä. Menneiden sukupolvien kohtaamat vaikeudet ja niiden voittaminen on vahvistanut suomalaista selviytymisen identiteettiä. Meillä osataan toimia, kun tarve on, ja yhteinen tahtotila selviytymiseen on löytynyt kriittisillä hetkillä. Se henki on kansakuntamme perusta.
Vuoden 2023 eduskuntavaalien lähestyminen on nostanut esiin suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa melko vieraan ilmiön. Henkinen ilmapiiri on polarisoitunut. Kahtiajakautuminen näkyy aggressiivisena vastakkainasetteluna, jossa toisen osapuolen mielipiteille ja näkemyksille ei arvoa tai ymmärrystä suoda. Ominaista on, että asiat nähdään vain mustina tai valkoisina, eikä niiden väliin tunnu mahtuvan mitään.
Jotta saamme tulevaisuudessakin kirjoittaa suomalaisen yhteiskunnan kirkasta menestystarinaa, tarvitsemme näinä aikoina malttia, kompromissihaluisuutta sekä erilaisuuden hyväksymistä ja arvostamista. Asiat eivät ole mustavalkoisia, eivätkä ratkaisut useinkaan yksinkertaisia, vaikka sellaisen mielikuvan voisi näin eduskuntavaalien alla saadakin.
Korkeatasoinen koulutus on ollut Suomen kehityksen kulmakivi. Tuo kulmakivi uhkaa murentua, koska entistä useampi nuori ei perusopetuksen aikana saavuta samoja perustietoja ja -taitoja kuin vaikkapa vuosikymmen sitten. Tähänkään asiaan ei ole yksinkertaista syytä tai ratkaisua. Yksi selittävä tekijä löytyy opetussuunnitelmasta, johon pitkällä ajalla on kasaantunut varsinaisen kovan ytimen lisäksi runsaasti sisältöjä ja tavoitteita, jotka ovat peittäneet alleen sen ytimen, ja perusasioiden painoarvo on vähentynyt. Inkluusiota, eli erityisen tuen oppilaiden sijoittamista yleisopetuksen ryhmiin, on monissa paikoissa käytetty säästötoimena. Pienryhmiä on purettu, tai niitä ei ole perustettu, eikä yleisopetuksen ryhmiin ole resurssoitu riittävästi oppilaan tarvitsemaa tukea.
Virtualisoitunut maailma on muuttanut meidän kaikkien elämää levottomammaksi. 24/7-uutistulva ja sosiaalinen media täyttävät ihmisten elämää. Työn ja vapaa-ajan raja on hämärtynyt ja ihmisten tavallinen sosiaalinen yhdessäolo vähentynyt. Tämä näkyy myös, ja ehkä ennen kaikkea, nuorten ikäluokissa ja siten kouluissa levottomuuden lisääntymisenä.
Lasten ja nuorten hyvän tulevaisuuden eteen tarvitsemme tekoja. Koronan alusta lähtien psyykkistä tukea ja hoitoa tarvitsevien – siis jonoissa olevien – lasten ja nuorten määrä on yli kymmenkertaistunut. Tieto on pysäyttävä, sillä jo ennen koronaa tilanne oli hoitoon pääsyn osalta heikko. Jonoissa muhii vaaratekijä yhteiskunnan rakenteille. Kyseessä on yhtälö, jota terveydenhuollon järjestelmämme ei pysty – ainakaan yksin – ratkaisemaan. Toivon siitä, että asioihin voidaan yhdessä vaikuttaa, pitää ohjata tekojamme.
Kaikki lapset kohdataan koulussa, mutta onko koulussa riittävästi resursseja ja osaamista sellaiseen kohtaamiseen, jota lapset tarvitsevat kouluhyvinvoinnin ja oppimistulosten parantamiseksi. Oppilaiden erilaisten diagnoosien ja monialaisten haasteiden kohtaaminen sekä perheiden pahoinvointi asettaa kouluväen mittavan haasteen eteen. Haasteesta selviämiseksi kouluun tarvitaan nykyistä laaja-alaisempaa osaamista ja tukemisen resursseja. Panostamista pedagogiikkaan tarvitaan, mutta se ei yksistään riitä. Koulunkäynnin ja oppimisen tukemisen kehittämiseksi kouluun tarvitaan myös uudenlaisia pedagogisia, erityispedagogisia ja sosiaalisia innovaatioita sekä näiden myötä uusia toimijoita.
Ylivieskassa perusopetuksessa on valittu muutamia ehkä valtavirrasta poikkeavia koulunkäynnin ja oppimisen tuen painopisteitä ja kehityssuuntia. Lähikouluperiaatetta on vahvistettu lisäämällä laaja-alaista erityisopetusta, resurssiopettajia ja koulunkäynnin ohjaajia. On perustettu erilaisia joustavia tuetun opetuksen pienryhmiä, joiden tukeen kuuluu perhetyö. Kouluilla on kehitetty samanaikaisopetusta, jossa kaksi opettajaa vastaa vähän suuremmasta ryhmästä. Viime vuosien suurin panostus opetushenkilökunnan osaamiseen on ollut Nepsy-valmiuksien parantaminen, ja jokaisella koululla on oma Nepsy-vastaavansa. Nepsy-osaamista jaetaan perhetyön kautta myös huoltajille. Kehityssuuntien pohdinta, suunnittelu ja toimeenpano on kouluväen yhteistyötä – usein alhaalta ylöspäin nousevina ideoina.
Koulumaailma tarvitsee nyt ja jatkossa paitsi tekoja niin toivoa paremmasta. Se mikä on hyvin, voi olla vielä paremmin. Se mikä on rikki, pitää korjata. Ehjää puolestaan ei pidä rikkoa.
Kuvaus koulumaailmasta pätee mielestäni yhtälailla tämän hetken yhteiskuntaan. Sillä mitä teemme on merkitystä – nyt ja tulevaisuudessa.
Kai Perttu, Ylivieska
Sivistysjohtaja