Jani Nivala – Suomi, mennyt ei ole tae tulevasta

Suomi on kansainvälinen menestystarina. 1917 tapahtuneen itsenäistymisen jälkeen Suomi on noussut kohisten erilaisissa kansainvälisissä vertailuissa, joissa mitataan mm. hyvinvointia ja talouskasvua. Ohessa bruttokansantuotteen kehitys / asukas vuosilta 1870–2000 (¹). Kyseessä on aikaväli, jonka aikana Suomi on noussut köyhyydestä maailman kärkimaiden joukkoon. Talouskasvun lisäksi Suomi on menestynyt myös subjektiivisilla mittareilla; Suomi on kärkimaita myös hyvinvointiin perustuvien kyselytutkimusten pohjalta (²). Jo tämä antaa ylpeyden aihetta olla suomalainen. Saamme olla syvästi kiitollisia vanhempiemme ja isovanhempiemme tekemälle työlle!

Talouskasvun taustalla on lähtökohtaisesti kaksi komponenttia: tuotantopanosten (eli työntekijöiden määrän) kasvu sekä tuottavuuden kasvu. Työikäisten ihmisten määrä kehittyi Suomessa lineaarisella kulmakertoimella vuosina 1870–2010 saavuttaen huippulukeman vuonna 2010. Tuon jälkeen työikäisten määrä on kääntynyt laskuun samalla, kun eläkeikäisten määrä on voimakkaassa nousussa (³). Tämä kehitys jatkuu tulevat vuosikymmenet.

Bruttokansantuotteen kehityksestä osa selittyy siis työikäisten määrän kasvulla. Mutta tämän lisäksi Suomessa on otettu valtava hyppy työn tuottavuudessa. Työn tuottavuuden kasvu on siis yksinkertaisuudessaan sitä, että vähemmällä työllä saadaan aikaan enemmän ja tehokkaammin. Vuosina 1900–2000 Suomen tuottavuus kasvoi lähes 14-kertaiseksi (⁴). Nämä kaksi komponenttia näyttävät kauniilla tavalla Suomen menestystarinan lukuina. Meidän nykyinen hyvinvointivaltiomme ja sen tehtävät ovat rakentuneet pitkälti tämän historiallisen kehityksen pohjalta.

Jotta kansanedustajat pystyvät tekemään meidän suomalaisten ja Suomen kannalta järkeviä pitkän aikavälin päätöksiä, meidän täytyy tunnustaa ja tiedostaa tämä historiallinen konteksti. Kun suomalaisten työikäisten määrä vähenee, meidän on käytännössä mahdotonta ylläpitää pitkällä aikavälillä sitä samaa talouskasvua, jonka saavutimme 1900-luvulla. Jos emme kykyne tähän talouskasvuun, Suomen valtionvelka tulee lähivuosikymmeninä olemaan valtava ongelma.

Suomen valtionvelka on ennätyskorkealla, ja suhteessa bruttokansantuotteesen luku on historiallisessa perspektiivissä äärimmäisen korkea. Valtionvelka ei varsinaisesti ole ongelma. Velka on ongelma vasta silloin, kun rahoituskustannukset nousevat ongelmaksi. Kun korot ovat palanneet vuosien jälkeen relevantiksi sijoitusluokaksi, Suomen rahoituskustannukset tulevat lähivuosina nousemaan kohisten (⁵).

Nousseet rahoituskustannukset ovat pois valtion rahoittamista palveluista. Nousseita rahoituskustannuksia ei voida hoitaa kestävästi lisäämällä vain velkaa, koska jälkipolviamme odottaa aina vain nousseet rahoituskustannukset – ja siten rahaa jää tulevaisuuden Suomessa aina vain vähemmän valtion rahoittamien tehtävien hoitoon. Suomi on murroksessa. Väestönkehitys ja heikko tuottavuuden kehitys koko läntisessä maailmassa saavat aikaan sen, että Suomella ei ole enää varaa samanlaisiin menoeriin, joihin suomalaiset ovat kansana tottuneet. Ratkaisu ei löydy veronkorotuksista, sillä Suomessa ei ole niin paljoa varakkaita ihmisiä, jotka edes teoriassa tuon kuilun saisivat umpeen. Valtiomme on noin 10 mrd. euroa ”kroonisesti” alijäämäinen ja se on täysin kestämätöntä. Otamme velkaa juokseviin kustannuksiin, emme investointeihin. Velan lisääminen juoksevien menoerien kattamiseen on paitsi lyhytnäköistä, myös äärimmäisen itsekästä. Investointien vajaus taas näkyy Suomen kilpailukyvyssä. Suomen kilpailukyky heikkenee ja vaihtotaseemme heikentyy: me siis viemme varallisuutta ulkomaille enemmän, kuin saamme ulkomailta rahaa sisään (⁶).

Meidän täytyisi käydä laajaa yhteiskunnallista keskustelua Suomen valtion ydintehtävistä. Siis niistä tehtävistä, joihin rajalliset valtion resurssit keskitämme. Kaikkiin nykyisiin valtion kustannuseriin näissä mittasuhteissa meillä ei ole varaa, ja se tosiasia on tunnustettava. On sopeuduttava, ei elettävä menneisyyden sokaisemana. Todennäköisesti jokaisen täytyy joustaa.

Suomalaiset ovat tottuneet valtion tarjoamiin lukuisiin etuuksiin. Valtio rahoittaa avokätisesti mm. erilaisia järjestöjä (esim. Veikkauksen kautta) ja jakaa mm. runsaita kulttuuri- ja yritystukia. Me olemme vuosikymmenien aikana tottuneet näihin, joten niistä on tullut itsestäänselvyyksiä. Kyse on ihmispsykologiasta. Kun johonkin etuuteen tottuu, siitä ei haluta luopua. Mutta laittaessa esimerkiksi nämä yllä kuvatut menoerät samalle viivalle mm. sote-menojen, poliisin rahoituksen, infrastruktuurin ylläpidon ja muiden monien valtion ydintehtävien kanssa, ovatko ne enää kuitenkaan niin olennaisia valtion tehtäviä?

Priorisointia on pakko tehdä, kaikkeen vanhaan ei ole varaa. Etenkään tulevaisuudessa, kun huoltosuhde heikkenee entisestään. Sosiaali- ja terveysmenot tulevat kasvamaan väestön ikääntymisen takia väkisin, vaikka samalla saisimmekin lisättyä tuottavuutta ja luotua kustannussäästöjä. Nojautumalla valtion budjetoinnissa vain epärealistiseen talouskasvuodotukseen pelaamme uhkapeliä, jossa odotusarvot eivät ole meidän puolellamme.

Pelkästään leikkaaminen ei riitä, mutta se on olennainen ja välttämätön osa valtionmenojen tasapainotusta. Talouskasvun rattaille pääseminen vaatii myös oikeita toimia poliitikoilta. Suomi on yksi maailman parhaista maista yrittää ja nousta ”ryysyistä rikkauksiin”, mutta meillä on tiettyjä rakenteellisia ongelmia, jotka selvästi jarruttavat talouskasvua ja siten valtion tulojen kasvua (ja siten hyvinvoinnin kasvua).

Yksi keskeinen teema liittyy julkisen sektorin kannustinloukkuihin. Esimiestason tehtävissä ei ole tulosvelvoitteita eikä palkkaus tai urakehitys ole sidottu liiketoiminnan menestymiseen. Eri toimintojen johtamiseen tarvittaisiin kannustimia tehdä työt paremmin, tuottavammin. Nyt riittää, että ylittää maassa makaavan riman. Tällaisia lukuisia kannustinloukkuja on nähtävissä paljon mm. sote-alalla, jossa allekirjoittanutkin toimii.

Kannustinloukut eivät koske vain työssäkäyviä, vaan myös työttömiä. Nyt ei ole kannustimia mennä matalapalkka-aloille töihin, koska töihin meneminen poistaa lukuisia sosiaalietuuksia. Lopulta töihin meno voi tuoda nettona vain kymmenien eurojen tai parinsadan euron kuukausilisäyksen. Tämä kaikki siis 160 h / kk työpanoksesta.

Toinen teema liittyy työmarkkinoihin ja Suomen kilpailukykyyn. Vaihtotaseemme on heikentynyt dramaattisesti, ja ulkomaalaiset yritykset eivät investoi riittävissä määrin Suomeen. Yksi keskeinen teema näiden takana on työmarkkinoiden jäykkyys, joka vaatisi kokonaan oman blogikirjoituksen.

Jani Nivala, sieviläinen paluumuuttaja

keväällä valmistuva yleislääkäri

Lähdeluettelo:

Vastaa Peruuta vastaus