Koulurintamalla kuohuu ja syitä sekä syyllisiä etsitään usein vastakkainasettelujen kautta. Voisiko näiden vastakkainasettelujen sijaan suunnata katsetta enemmän ratkaisukeskeisempään suuntaan ja syyllisten etsimisen sijaan miettiä eri toimijoiden roolia, jotta oppimistulokset saataisiin jälleen nousuun, unohtamatta lasten ja nuorten hyvinvointia?
En koe olevani alan asiantuntija, mutta peilaan kirjoitukseni omaan kokemukseeni luokanopettajana, opettajien kouluttajana sekä neljän erilaisen oppijan äitinä. Tämä kirjoitukseni on täysin omaa tämänhetkistä ajatteluani, eikä edusta minkään edustamani tahon kantaa.
Kaikkea opetusta ja kasvatusta tulisi ohjata sama lasten oikeuksien sopimuksesta nouseva arvo: lapsen etu. Mihin tämä kaiken perustana oleva arvo on kadonnut kaikesta koulutusta koskevasta keskustelusta? Ja mitä se voisi tarkoittaa eri toimijoiden kohdalla? Vanhemmat ovat jokaisen lapsen parhaita asiantuntijoita. Se jokaisen opettajan ja kasvattajan olisi myös hyvä muistaa. Vanhemmat tuntevat parhaiten oman lapsensa tarpeet ja vahvuudet, silloinkin kun lapsi ei niitä ole kykenevä itse kertomaan tai vielä ymmärtämään. Vaikeidenkin päätösten edessä kaikkien kasvattajien tulisi pysähtyä miettimään, mikä on kyseisen lapsen kohdalla hänen etu, ei opettajan, vanhemman tai resurssien kannalta helpoin ratkaisu.
Yksi vastakkainasettelun kohde on viime aikoina ollut inkluusio. Jos tätäkin tarkasteltaisiin enemmän lapsen edun kautta, asia ei osoittautuisi niin mustavalkoiseksi. Toiselle lapselle inkluusio on hänen edun mukaista, kun taas toinen hyötyy enemmän pienestä ryhmästä ja vertaistensa seurasta. Tässä meillä opettajilla on myös peiliin katsomisen paikka. Olemmeko oikeasti valmiita tarkastelemaan ja tekemään asioita lähtökohtana lapsen etu?
Päättäjiltä lapsen etu vaatii riittävää resurssointia. Resurssia tarvitaan niin oppilasryhmien pienentämiseen, laadukkaaseen opettajankoulutukseen kuin riittävään määrään aikuisia kouluissa. Jos näitä asioita ei laiteta ensin kuntoon, en usko esimerkiksi oppituntien määrän lisäämisen poistavan nykyisiä ongelmia.
Lainsäätäjiltä, virkamiehiltä, opetussuunnitelmien laatijoilta ja muilta koulutuksen kehittäjiltä lapsen edun ymmärtäminen vaatii lapsen asemaan asettumista ja kehityspsykologian tuntemista. Mihin kunkin ikäinen lapsi on oikeasti kykenevä? Nuoret voivat entistä huonommin, mutta koulussa vaaditaan jatkuvasti yhä enemmän yhä nuoremmilta. Voisiko tämän suorituskeskeisyyden sijaan keskittyä enemmän perusasioiden oppimiseen? Suomen vahvuus on vuosien ajan ollut peruskoulussa, joka on tarjonnut kaikille lapsille ja nuorille mahdollisuuden oppia perusasiat. Itseohjautuvuuden, laajojen projektien ym. vaatimusten kourissa tasoerot ovat kuitenkin kasvaneet, ja osa tippunut kyydistä. Onko jatkuva vaatiminen myöskään lapsen etu? Jos ekaluokkalainen etenee ekaluokan opetussuunnitelman tavoitteiden mukaan, onko tarpeellista tarjota hänelle tokaluokan haasteita? Vai olisiko joskus hyvä vain todeta lapselle, että tämä riittää, ja näin ollen tukea hänen itsetuntoaan ja kyvykkyyden kokemustaan? Aiheutammeko me kasvattajina yhä kovempia vaatimuksia ja lisäämme lasten ja nuorten pahoinvointia vielä entisestään? Saavatko lapset olla lapsia?
Äitinä ja opettajana tiedän, että kaikki tämä on helpompi kirjoittaa paperille kuin toteuttaa käytännössä. Silti uskon, että kaikissa rooleissa ja tehtävissä on mahdollista kehittyä joka päivä, ja jopa muuttaa omia kenties pinttyneitäkin ajatusmalleja. Olisiko nyt vuoro pohtia asioita puhtaasti lapsen edun kautta?
Tulevaisuuden Suomi ja toivo on tämän hetken lapsissa ja nuorissa. Heidän koulutukseensa panostaminen on panostamista niin kuhunkin yksilöön kuin koko yhteiskuntaan. Oppimistulosten parantamiseksi katse on suunnattava eteenpäin ja ratkaisuja etsittävä yhdessä. Tässäkin uskon Eijan olevan ratkaisukeskeinen eteenpäin katsoja, joka kykenee yhteistyöhön kuunnellen ja huomioon ottaen eri toimijoiden toiveet ja tarpeet. Unohtamatta lapsen etua.
Anna Mikkonen, Joensuu
Luokanopettaja, erityisopettaja, opettajankouluttaja