Juuri tänään kolme vuotta sitten elimme puolisoni kanssa viimeistä yhteistä päivää. Alkuillasta 19.3. hänen elämänsä täällä ajassa päättyi. Terveyskeskuksen vuodeosastolla olimme viettäneet viimeiset yhteiset 31 vuorokautta. Lähes kaksi vuotta tiesimme, että sairaus etenee ja jonain päivänä joudumme luopumaan toisistamme. Samalla tiesimme, ettei kenelläkään meistä ole kuin tämä päivä. Tulevaisuutta voi arvailla, mutta ei tietää. Eikä läheisen kuolemaa voi harjoitella.
Ihminen on ihmeellinen luomus. Koko eletty elämä on tallella jossakin meissä. Eikä vain oma elämämme, vaan esivanhempiemmekin elämästä siirtyy jälkipolville monen tasoista perintöä. Ihmettelin, miksi taas tänä vuonna helmikuussa aloin tuntea monenlaisia vaivoja, kuten verenpaineen nousua ja ahdistavaa oloa. Tarkistin kalenterista, että vuosi sitten samoihin aikoihin kävin jopa päivystyksessä samantyyppisten tuntemusten takia. Toki tässä iässä kaikenlaisia vaivoja ilmenee, mutta arvelen, että kyseiset vaivat nousevat juuri elämän raskaan ajanjakson takaumina. Luopuminen rakkaasta ihmisestä on iso asia. Sen käsittely vaatii aikaa – ja voimia.
Surua kyynelin kastella täytyy, jotta se puhkeais kukkaan.
Helli ja hoivaa, varoen vaali, ettei se menisi hukkaan.
Pois älä oveltas käännytä koskaan suru jos koputtaa milloin.
Pyydä se sisälle, syötä ja juota, tarjoa yösija silloin.
Näin neuvoo lauluntekijä Mariska laulussaan ”Suru on kunniavieras”. Itselleni seurakunnan sururyhmällä oli iso merkitys. Ohjaava pappi loi turvallisen tilan käsitellä omaa surua ja kuulla toisten kokemuksia ja ajatuksia.
Papit, kanttorit, suntiot ja kirkkoherranviraston työntekijät kohtaavat työnsä puolesta surevia ihmisiä. Surevan kohtaaminen empaattisesti ja läsnäolevasti, ja samalla pitäen omat tunteet ruodussa ja asian hoitamisen vaatimalla tasolla, vie varmasti voimia. Eijan vaaliteemassa on sana toivo – Toivon Suomi. Suomi koostuu ihmisistä. Ihminen tarvitsee toivoa. Kun puolisoni sairaus todettiin, yhteiseksi toivon virreksemme tuli virsi 930:
Sinun edessäsi painamme päämme, tuomme elämämme eteesi sun.
Sinun rakkautesi varaan nyt jäämme, olet armahtanut kadotetun.
Sinun ihmeellisen ristisi juureen tuomme sydämemme sirpaleetkin.
Saamme turvautua syliisi suureen, siinä levätä saa syntisinkin.
Meitä kuljeta tahtosi tiellä, vaikka outo on joskus se tie.
Loista armosi valoa siellä, minne täältä se ikinä vie.
Kulje kanssamme aamusta iltaan, anna yöuni levollinen.
Hehku lämpöä kaipaavan rintaan, sinne rauhasi lahjoittaen.
Olin viimeiset 10 työvuottani Kalajoen seurakunnassa lähetyssihteerinä. Seurakunnan nimikkolähetteinä olleet Eija ja Juha perheineen olivat iso tuki omassa työssäni ja koko seurakunnan rikkaus. Eija toimi Kalajoella lähetyksen ja diakonian pappina ennen työn vaihtumista Alavieskaan ja myöhemmin Ylivieskaan.
Olen yksin, mutta yksinäinen en koe olevani. Siitä kiitos ystäville, naapureille ja tietysti sisaruksilleni ja heidän perhekunnilleen. Kiitos myös sinulle, joka luit tämän. Kuuntele sydämesi ääntä – ja äänestä!
Anna-Maija Pahkala, Himanka
Eläkeläinen